Keikka on KEIKKA!

Wristshakers Murmanskissa


Kutsu Venäjälle.


Pepe Petranen saa tummenevana elokuisena iltana sähköpostia Murmanskin suunnalta, Pohjois-Venäjältä. Viestin lähettäjä on Sergei Philippov, tuo venäläinen muusikko ja bändimme pitkäaikainen ystävä. Rovaniemelläkin soittanut liukassorminen kitaristi ja ahkera organisaattori kysyy viestissään, tulisiko Wristshakers vierailulle Murmanskiin ja soittamaan City Blues Festivaaleilla. Tapahtumassa tulisi kahtena lokakuisena iltana esiintymään useita bändejä, musiikillinen kattaus bluesia, jazzia, progea ja rockabillya. Wristhakers täyttäisi festivaaleilla rokkaavan bluesin mentävää aukkoa perjantain myöhäisillassa, jos mahdollista ja parhaaseen soittoaikaan tietysti. No mikä ettei!

Tuttuun tyyliin, Pepe lähettää pikakierroksen tekstiviestejä ja Wristshakers on (kotona käytyjen palaverien jälkeen) valmis koitokseen! Ainoastaan vakirumpali, Mikko Silander, on estynyt jo ennaltasovittujen työkiireiden vuoksi. Tilalle ”stuntti-rumpaliksi” lupautuu kuitenkin monenlaisissa soittoliemissä kouliutunut Orislahden Markku, joten eikun menoksi, tottakai!


Hyvin suunniteltu, lähes puoliksi tehty.

Pari kuukautta tiivistä sähköpostiviestittelyä ja päälle normaalia laajempaa viisumi/passi/faksi -hässäkkää Murmansk-Rovaniemi-Helsinki välillä ja kaikki alkaa pikkuhiljaa olla valmista lähtöä varten. Osaltaan järjestelyjen ja rutiinien läpikäymisessä auttavat bändien aikaisemmat vierailukokemukset (Wristshakers -89 ja Astman Brothers -05) Venäjällä. Ihan kaikkea ei siis tarvitse opetella alusta alkaen. Kiirekäsitys tosin naapurimaassamme ei välttämättä vastaa ihan omaamme, sillä pikaisesti pyydettyihin vastauksiin saatettiin reagoida puolentoista viikon viiveellä. No, kaikki tyylillään ja tyhjä hermoilu pois. Paperisota saadaan kuitenkin läpikäytyä ajoissa.


Ollaan sitten ajoissa siellä.

Lähden itse ajamaan Oulusta Rovaniemellä jo keskiviikkona, koska lähtöajaksi Murmanskiin sovittiin klo 6.00 seuraavana aamuna. Olisi hyvä olla ajoissa perillä, tuumimme. Matkantekoon vuokrataan Frättis ry: ltä asiallinen ja tilava pikkubussi. Auto saapuukin juuri sopivasti suoraan Itävallasta kotimaahamme. Yhteiskunnan Ystävät – niminen punkbändi on ollut valloittamassa Eurooppaa. Mukaamme lähtee vielä Rovaniemeläinen musadiggari VeePee Salmi, tarkoituksenaan tallentavaa matkan vaiheita ja tunnelmia kameran avulla. Wristshakers kokoontuu vielä illalla treenaamaan rumpali Maken kanssa ja sitten nukkumaan..

Aamulla, mukavassa pikkupakkasessa, auto kiertää noita Tervonkin kirjoista tuttuja, Rovaniemen tapahtumarikkaita lähiöitä ja lähtijät yksi toisensa jälkeen poimitaan kyytiin soittimiensa kanssa. Hurautamme puoliunessa Sodankylään aamukahville ja viiden tunnin kuluttua olemme jo ohittaneet Ivalon, hyvin syöneinä ja matkalla kohti Rajajooseppia. Tunnelma on hyvä ja odottava. Rajantakaisen tien kunnosta on liikkunut erinäisiä huhuja, mutta luottavaisina lähdemme kuitenkin valtakunnanrajalle.


Tulli ja leimaus!

Suomen tullissa läpimeno käy sutjakkaasti ja siitä sitten ripeästi Venäjän tullin ensimmäiselle tarkastusasemalle lyhyen matkan päähän. Vartiokopista tullut sotilas ei puhu eikä hymyile. Mies aseineen vahvistaa ajatustamme, ettei ”täältä sitä tullaan” -asenne tai humoristinen lähestymistapa välttämättä toimisi tässä vaiheessa. Pärstä peruslukemilla siis mennään. Tarkistetaan henkilöluku ja siitä paperi kuskille mukaan. Murahdus ja rautaportti nousee ylös. Jostain syystä joku James Bond -elokuva välähtää mielen sopukoissa.

Siirrymme varsinaiseen tulliin klo 13.00 hujakoilla. Venäjänkielisten asiakirjojen täyttäminen vähän takkuaa, mutta malli löytyy ja virkailijakin auttaa meitä osoittamalla sormella papereita, puhuen samalla kovasti Venäjää. Valitettavasti emme osaa kieltä. Soittimet, kamera ja muu arvokkaampi omaisuus merkataan noihin papereihin tarkasti, ettei paluumatkalla tulisi ongelmia. Sitten siirrymme passintarkastukseen ja porttien läpi rakennuksen toiseen päätyyn. Auton kaikki asiakirjat luovutetaan vastaantulevalle virkailijalle.

Puolisen tuntia vierähtää ja kuljettajaksi merkattu Hande Mikkola saa luvan mennä toimiston puolelle. Leimoja lyödään kuuluvasti lappuihin, mutta sitten leimakäsi pysähtyy ja käy ilmi ettei vuokraamastamme autosta ole tehty omistajan tai yhdistyksen toimesta valtuutusta. Siis meillä ei ole valtakirjaa käyttää ko. autoa Venäjällä. Tähänkö tämä nyt tökkäsi?! Epäusko hiipii puseroon! Kuski saa luvan siirtyä odotustilan puolelle miettimään asiaa. Pidämme palaveria orkesterin kesken ja sen jälkeen uusin selityksin toimiston puolelle, virkailijan suodessa meille jälleen aikaansa. Neuvotteluja. Ei onnistu, puuttuva paperi tarvitaan!

Kello näyttää nyt puoli kolmea iltapäivällä, hyvä että söimme tukevasti Ivalossa. Tämä on kestävyyslaji! Meidän ei ole käsketty lähteä eikä jäädä. Aikojen päästä tullivirkailija lähestyy meitä jälleen ja yllättäen käskee tekemään sen valtuutuksen. Me vai?! Yes! Tehdään sellainen, yksi orkesterin jäsenistä olisi myös vuokraavan yhdistyksen jäsen. Toimii! Eikun valtakirja paperille englannin kielellä, nimet alle ja takaisin toimistoon vuorollamme.

Hmm… virkailijat käyvät keskenään vuoropuhelua venäjäksi. Katse kääntyy Handen suuntaa: ”No stamp? Where is the stamp?!” Öööh, siis yhdistyksen leimako puuttuu? Semmoista ei taida valitettavasti olla olemassakaan. Asialliset selitykset eivät auta. Leima puuttuu. Talvitakin alla alkaa olla jo aika lämmin. Ei taida tulla mitään, kolme tuntia on mennyt ja osa bändistä on valmis palaamaan Suomeen saman tien. Antaa sitten olla, harmillista. Vetäydymme kuitenkin neuvonpitoon, meitä ei ole kehotettu poistumaan Suomen puolelle.

Päätämme käyttää vielä yhden kortin. Riittäisikö Suomen viranomaisen jonkinlainen vakuutus ehkä? Esitämme asian nöyrästi mutta päättäväisesti. Tuumattuaan hetken tullivirkailija lähtee ulos ja pihamaalla virkaveljensä kanssa käydyn pitkän keskustelun jälkeen, poistuu toiseen rakennukseen. Hän palaa sieltä takaisin mukanaan (mielestäni!) selvästi ylempiarvoinen tulliviranomainen. Komeammasta lakista päättelen näin olevan. Tämä mies on valmis antamaan meille vielä mahdollisuuden. Selkeäsanainen käsky käy: ”Yksi tunti aikaa, yksi henkilö lähtee ja hakee Suomen puolelta puuttuvan asiakirjan. Loppuosa bändistä jääköön Venäjän tulliin odottamaan”. Piste.

Okei, tehdään niin. Pepe saa vielä suopealta virkailijalta luvan lähteä Handen kaveriksi ja he suuntaavat keulan kohti Suomen tullia. Tarkennuksena tähän väliin: Ei Hande sen vuoksi, ettemme me muut olisi osanneet ajaa tai peräti olleet ajokelvottomassa kunnossa! Vaan hänen oli papereihin merkittynä kuljettajana hoidettava sitä virkaa autoon liittyvistä asioissa Venäjän rajalla.

Valitettavasti Suomen tulli ei voi auttaa asiassa, on ajettava Ivaloon asti. Mutta hilpeät naurut heiltäkin pääsee, kun he kysyvät Pepeltä, että mihin se loppuosa porukasta jäi? Panttivangiksi! Hah haaa haa. Huumoria kehiin, hei!


You're officially stamped now!

Me tulliin jääneet kaivamme tässä vaiheessa Ivalosta ostetut pienet liköörit lämmikkeeksi ja keksimme jutunaiheita aikamme kuluksi. Emme tosin ole ainoat toimettoman oloiset matkaajat tullin alueella.

Kolmen turhauttavan tunnin jälkeen vuokra-auton valot kuitenkin ilmestyvät jälleen tullin pihamaalle ja äijien mukana on kuin onkin jonkinmoinen lomake. Käymme sitä epäröiden läpi, kelpaisiko se? Paperissa ihan asiallisesti ja totuudenmukaisesti todistetaan heidän käyneen Ivalossa viranomaisten luona. Tätäkö kysyttiin?! Arghh! No, eihän muuta olisi ollut oikeasti saatavillakaan ja jotain käskettiin hakea. Komea LEIMA paperissa on. Asiallista. Kokeillaan!

Vielä tunti epätietoisuutta ja leimasimet kopsahtelevat iloisesti, matka saa jatkua! Jipii! Kello on tosin 18.30 ja siinä hupenivat valoisat ajokelit Murmanskiin. Tarkoitus oli olla hyvissä ajoin perillä, mutta nyt ei valiteta. Erään tullissa olleen, kokeneen rekkakuskin mukaan kohtelumme on ollut asiallisesti ja jopa poikkeuksellista, saimme sentään hoitaa asiat loppuun asti ja luvan tulla maahan. Olemme samaa mieltä. Auto tarkistetaan vielä ja kitaralaukun nähtyään virkailija sanoo: ”Fender? Can I see?”. Hän hymyilee. Totta kai! Selvästi meidän miehiä!


On the road again!

Tien kunto lähellä rajaa on heikko, se on kuoppainen, kapea ja luminen. Aura-auto ei ole näemmä käynyt ihan viime aikoina ja täryytys ensimmäisellä sadan kilometrin osuudella on melkoinen. Vauhti on maksimissaan 60km tunnissa ja tuntuu että paikat irtoavat hampaista. Sitten tie pikkuhiljaa paranee, levenee ja aina vain lähempänä Murmanskia tulisi muuttumaan jo ihan asialliseksi. Olemme todella nälissämme nyt ja Pepe muistaa matkan varrella, Ylä-Tulomassa, olevan pienen kyläkaupan, jossa he ovat käyneet edellisellä reissulla. Mutta olisiko kauppa auki yhdentoista aikaan yöllä? No onhan se, totta kai, siihen aikaan! Kauppoja on jopa kaksi, toinen keskittynyt pääasiassa nestemäisiin ja toinen kiinteään ravintoon. Käymme molemmissa! Ostamme tullista vaihtamillamme ruplilla mm. leipää, metvurstia, juustoa, kaviaaria ja juomaa. Ruoat syömme hiljaisina miehinä, keskellä ei mitään, pimeässä autossa ja jatkamme kylläisinä matkaa. Onneksi oli paikallista valuuttaa.


Murmansk, Murmansk.

Perillä kaupungissa kukaan meistä ei tietenkään muista hotelli Poliarnie Zorin tarkkaa sijaintia ja karttakin on hukassa. Ensimmäinen ja vilpitön kyselyni; ”Please, could you help us? Where is this ho…? pysäkillä seisovilta nuorilta naisilta tuottaa hämmentävän suorasukaisen vastakommentin paikallisella aksentilla. ”You want some Russian sex?” Häh?! Universaalia rakkauttako nyt?! Ei kiitos. Where is this h-o-t-e-l!? Hah haa ha hhaaaa, naurettiin sitten vähän aikaa, menivät Kepalla jauhot suuhun. Hotellin sijainnista ei herunut yksiselitteistä tietoa, muutoin niin suloisilta neidoilta, joten ei kuin eteenpäin.

Riittävän kauan edestakaisin ajeltuamme, kiukkuinen Hannu (Lehtomaa) päättää maksaa taksikuskille sata ruplaa oppaana toimimisesta. Hyvä idea jo siihen aikaan yöstä, myönnetään.

Hotelli löytyykin sitten kuskin perässä körötellessä ja kellon käydessä puolta kahta yöllä, kirjaudumme rättiväsyneinä hotelliin. Luvatut yksittäishuoneet ovat vaihtuneet yhteishuoneiksi. Aivan sama, kaikki käy, ei haittaa pätkääkään. Pääasia että on katto pään päällä ja sänky jokaiselle. Menemme hissillä kerroksiin, pesulle, alakerrassa vielä yömyssyt ja nukkumaan. Olimme matkanneet reilut kahdeksantoista tuntia.


Keikkapäivä.

Aamulla hotellille saapuu sovitusti paikallinen muusikko/laulaja, Dima. Hän on lupautunut opastamaan meitä kaupungilla. Ystävällinen Dima on myös käynyt bändinsä kanssa Rovaniemellä, Roots ´n´ River -festareilla soittamassa muutama vuosi sitten.

Lähdemme hänen perässään kävellen kohti keskustaa ja menemme paikallisten suosimaan ravintolaan syömään. Alkukeittokin on aivan huippua! Kierrämme sen päälle tavarataloissa ja ostamme vähän tuliaisia. Olo on jo aivan toista kuin edellisiltana. Kyllä tästä hyvä tulee.

Palaamme iltapäivällä ajoissa hotellille tekemään omaa soundcheckiä. Vuoromme on merkattu alkavaksi klo 15.30, mutta viivästysten vuoksi pääsemme tarkistamaan lavasoundit kohdalleen klo 18.00. jälkeen. En tiedä ehtivätkö muut bändit ollenkaan tekemään omaansa, koska tilaisuuden on tarkoitus alkaa klo 19.00. Ehkä aloituskin siirtyy hieman. Kukaan paikanpäällä olevista ei kuitenkaan tunnu olevan asiasta huolissaan, emme siis mekään. Keikkapaikka hotellimme yökerhossa on järjestäjien mukaan loppuunmyyty, viimeistä sijaa myöten. Lupaavaa!


Sweet Christina!

Päästyämme takaisin huoneisiin lepäämään, VeePee tulee ilmoittamaan, että Murmanskin TV haluaa tehdä jutun bändistä nyt heti ja toimittaja kuvaajineen on tulossa luoksemme 15 min. kuluttua. Kovaa kyytiä sängystä ylös, laitamme parempaa vaatetta päälle ja yhden huoneista asialliseen kuntoon. Toimittajatytön nimi on Christina ja hänelle tekaistaan vielä nimikkobiisi alta aikayksikön. Hän on otettu soittaessamme Sweet Christina – rallia, kun he tulevat huoneeseen. Haastattelu etenee sen jälkeen molemmin puolin erittäin hyvissä tunnelmissa, vaikka tv-kamerasta lähtee piuha irti pari kertaa ja akkukin simahtaa kertaalleen. Super! super! hokee toimittaja iloisena pois lähtiessään.
Jospa haastattelunauhan saisi joskus vielä nähdä sellaisena kuin sen tv ulos laittaa, hauskaa oli ainakin.

Pienen hetken jälkeen laskeuduimme jälleen alakertaan, jossa on jo aivan täyttä. Yleisö kuuntelee keskittyneesti bändejä pöydissänsä istuen. On kuulemma enempi tavallista, että bändejä tullaan kuuntelemaan, eikä riehaannuta tanssimaan kovin helposti. Tähän emme ole tottuneet. Haastetta piisaa.

Diploma

Keikkamme pääsee alkamaan reilun tunnin sovittua aikaa myöhemmin. Olemme valmiit pistämään parastamme. Pienitehoiset kitara- ja bassovahvistimet eivät vastaa sitä mistä oli ollut alun perin puhetta, mutta niillä mennään mitä on! Parhaansa isäntämme ovat kuitenkin tehneet. Eivätkä kunnolliset Fenderit ja Ampegit kasva puissa poimittavina, ne maksavat täälläkin paljon jos niitä on yleensä edes tarjolla, se on hyvä muistaa. Siis mennään lavalle ja asennetta!

Keikka lähtee käyntiin vauhdilla ja toisen biisin jälkeen, vielä hetki sitten niin pidättyväisen oloinen venäläisyleisö, on valmis tanssilattialle! Toimii! Meininki on lupaavaa ja me soittajina siinä uhossa kuin pitääkin olla, kun maailmalle on päästy.

Keikan puolivälissä Sergei käy lavalla luovuttamassa Wristshakerille Murmanskin kaupungin myöntämän kunniakirjan, Diploman. Musiikillinen yhteistyö ja ystävyys! Olemme yhtä aikaa sekä nöyriä että ylpeitä saamastamme huomiosta. Venäläinen vieraanvaraisuus on häkellyttävääkin. Sergei on myös hyvin liikuttunut saadessaan meiltä keikan jälkeen vastalahjaksi Hakalan Ramin (MikkiHouse) käsin tekemän kitarahihnan. VeePee tallentaa kameralla tunnelmia ja moni muukin, myös tv-kameroin. Järjestäjällä on tapana tallentaa keikat videonauhoille. Saimme myös lahjaksi siellä soittaneiden bändien tallenteita. Ne täytyy tarkistaa joku päivä.

Hyvin menneen keikan jälkeen tunnelma on kohdallaan sekä meillä että yleisöllä ja vastoinkäymiset matkalta poispyyhkäistyjä. Iltaa jatkaa vielä paikallinen, erittäin taitava, jazz-bändi ja se jälkeen on luvassa jamit. Käymme vielä soittamassa paikallisten muusikoiden kanssa.

Plektrat jaoin innostuneille kuuntelijoille keikan jälkeen ja keskustelin kitaransoiton ihmeellisestä maailmasta paikallisten asianharrastajien kanssa. Bändin jäsenten nimikirjoitukset olivat kysyttyjä koko loppuillan. Meillä oli mukana muutamia omia levyjämme ja sovimme että niitä ei myydä, vaan Pepe jakaa ne keikan lomassa yleisölle. Hyvin siis menivät kaupaksi.


Show must go home...

Kellon hiipiessä pikkutunneille ja lauantain puolelle, kokonaissaldo matkasta on orkesterin mielestä reippaasti plussan puolella. Jää hyviä muistoja ja tuli uusia kokemuksia. Paluumatka on pitkä, joten herätys sovitaan klo 9.00. Heti aamupalalle ja sen jälkeen laukut ja soittimet autoon ja hyvästit Dimalle, joka tuli vielä morjenstamaan meitä hotellille.

Mutkattomasti menneellä kotimatkalla käymme vielä samassa kaupassa kuin menomatkalla. Loput ruplat vaihdetaan satunnaisiin eväisiin, joista takapenkkiläiset väsäävät matkan varrella herkullisia, kaviaarilla höystettyjä voileipiä. Venäjän tulliin saapuessamme virkailijakin tervehti meitä leveästi hymyillen, ”Terve!”. Auton ja matkatavaroiden tarkka läpikäynti ei kestä nyt kauaa ja sitten ajamme Suomen puolelle.

Puhetta.

Matkalla puhuimme tulevista suunnitelmista ja sovimme, että Wristshakers aktivoituu jälleen. Pyöräytämme käyntiin levyprojektin, pitkällä aikavälillä ja kaivatut www-sivut ovat myös viimein työn alla. Uutta kuvamateriaalia on ainakin riittävästi, kiitos VeePeelle. Ja Makelle tietysti myös.

Lopulta Oulussa sunnuntaina klo 00.35.
14 tuntia tien päällä, eikä edes väsytä enää! No, ehkä vähän… Lähtisin varmasti uudestaankin, mutta en välttämättä ihan heti… Keikka on kuitenkin aina keikka!

Nähdään.
Kepa Härkönen

kuvat: VeePee Salmi