Wristshakers keikalla YK-joukkojen leirissä Bosnia-Hertsegovinassa.

 

Baltia, Zerbit, Bozniakit, Kroatit, mustalaiset, uskonnot, veriteot, kansallisuudet, joukkohaudat, rauhanturvajoukot, jälleenrakennus, miinakentät, politikointi, köyhyys, tarkka-ampujat jne. jne.

Iltauutisissa ja otsikoissa vilahtaneita sanoja ja kuvavälähdyksiä, jotka asettuvat edes jonkinlaisiin raameihin, kun vuorten ympäröimän Sarajevon kranaattitulen moukaroimat ja rei´ittämät kerrostalot lipuvat ohi, läpi kostean auton ikkunan ja omin silmin todettuna.

Sodanaikaisten tapahtumapaikkojen näkeminen ja asiantuntevien ihmisten antamat tiedot olivat kuitenkin takkuinen pala purtavaksi. Vain neljän tunnin lentomatkan päässä Suomesta on tapahtunut asioita, jotka ovat verrattavissa natsi-saksan aikaisiin tapahtumiin, tosin pienemmässä mittakaavassa, jos asiasta jotain hyviä puolia etsii. Mutta elämä jatkuu sielläkin.

Lentoon!

Lähden Oulusta Helsinkiin keskiviikkona 22.11. klo 06.00 ja muut vastaavasti Rovaniemeltä 07.00. Roudaan puoli viiden pintaan autoon flightcaseen pakatun Fender Super Reverbin, koska perillä ei löytynyt käytettäväksi minkäänlaista putkivahvaria. 45kg putkivoimaa lentoasemalle laukkujen ja kitaran kera. Asialliset merkinnät laatikon kylkeen, virkailijan varmistussoitto vielä Helsingin päähän, että vähän raskaampi kampe on tulossa siirtoon ja sitten menoksi. Rovaniemellä tehdään suurin piirtein samat kuviot.

Helsingin lentoasemalla kokoonnumme ja Rovaniemeltä tulevat tullaavat kamppeensa vielä kertaalleen Finnairin jatkolennolle, joka on varattu ainoastaan Suomalaisten YK-sotilaiden kuljetukseen. Selvittelyssä ja myöhemmin perilläkin, auttaa Tuzlaan palaava Rovaniemen poika, Jarmo Suopajärvi.

Lennämme Finnairin kyydissä, kamoineen päivineen, Bosnia-Hertsegovinan Tuzlaan. Yksi välilasku on odotettavissa Pristiinassa.

Wristshakersin mukaan lähtee myös Pasi Kuusjärvi (kuvassa oikealla), Dex-viihteen armoitettu keikkamyyjä ja kokenut YK-kävijä. Hän on ollut kahdesti YK-joukoissa ja vastaavilla reissuilla aiemminkin, mikä on suureksi avuksi tällä matkalla.

Handen työesteiden vuoksi, saksofonia lähtee soittamaan Pasi Lehtoranta (vasemmalla), joka soittokuntamiehenä pääsee oikein työkomennuksella.

Koneessa on hyvin tilaa ja matka sujuu mukavasti. Parin tunnin ja Finnairin tarjoaman lounaan jälkeen, laskeudumme Pristiinan kentälle. Kosovoon menevät jäävät pois kyydistä ja Suomeen lomalle lähtevät YK-sotilaat nousevat koneeseen. Poistumme kaikki koneesta kentän laidalle n. 30 min. ajaksi, koneen tankkausta varten ja sen jälkeen jatkamme ripeästi matkaa. Tuzla on edessä reilun tunnin päästä, klo 14.00.

Tuzla, Eagle Base.

Passintarkastuksen jälkeen, kuljettaja Ari Koppelomäki, vie koneessa olleet matkatavaroineen Eagle Camp Base -leiriin. Kone laskeutuu lähelle määränpäätä, matka autolla leiriin kesti vain vajaat 15 minuuttia.

Tukikohdassa, Club Finlandia messin edessä, joka olisi myös perjantain ja lauantain keikkapaikkamme, meidät vastaanottaa luutnantti Mikko Niiles, joka toivottaa meidät tervetulleeksi ja kertoo lyhyesti toimintasuunnitelman tuleville päiville. Hän jakaa myös vierailuohjelmat ja -kortit, jotka on pidettävä näkyvillä.

Vahvistin hukassa!

Lasti puretaan ja yksinhuoltajaperheen jääkaapin kokoinen kitaravahvistin, laatikkoineen, on haihtunut taivaan tuuliin! Se näkyy onnistuvan lentoliikenteessä. Tuliko edes laukku? Näkyy se tuolla olevan, niinkuin muidenkin laukut! Voi …kele! Finnairin ja samalla, varmuuden vuoksi, kaikkien muidenkin lentoyhtiöiden tavaran rahtaajille irtoaa muutama painokelvoton sanaparsi!! Alusta lähtien oli jonkinlainen aavistus, ettei vahvarin tuonti tule onnistumaan. Pitikin olla oikeassa, Aaaarrgggh! Onneksi toin kitaran käsimatkatavarana. Mikko Niiles aikoo selvittää, missä päin maailmaa vahvari menee.

Vastassa on myös Tapsa Eriksson, joka osoittautuu todella toimen mieheksi! Tapsa oli yhteydessä meihin jo ennen lähtöämme. Hän järkkäsi keikkapaikalle kaikki tarvittavat äänentoistolaitteet ja soittokamppeet. Lisäksi mies toimi keikoilla ääni- ja valomiehenä, kehitteli lavan taustakankaalle bändin logon ja paljon muuta!! Loistojätkä Porista! Häneltä irtosi monia hauskoja juttuja maailmantähtien kanssa puuhailuista Porin jazzeilta. Tapsa oli siellä vapaaehtoisena monia kesiä ja näki yhtä sun toista. Mies soittaa myös kitaraa!

Talon tavoille.

Pyörähdämme vielä pikaisesti messissä ja toteamme sen viihtyisäksi ja oivalliseksi keikkapaikaksi. Sitten majoitukseen, Audie Murphy –nimiseen rakennukseen, joka on ihan lähellä. Asiaan kuuluvasti järjestäydymme ensimmäisen kerroksen kahden hengen tupiin ja puramme laukut omaan tahtiin. Tupatarkastuksia tuskin on luvassa. Sitten onkin jo aika suunnitella saunaan menoa. Sauna kuuluu ohjelmaan päivittäin. Kunnon iltapäivä löylyt puusaunassa, saunaoluen kera ja sen jälkeen marssimme putipuhtaina bändikuvaan Club Finlandian eteen.

Käsi hamuaa kuvan oton jälkeen jo messin ovenripaa ja siirrymme nälkäisinä sisälle syömään. Ruokailemme YK-väen kanssa normaalin jämäkät armeijaruoat ja juomme kahvit päälle. Jäämme samalta istumalta clubille illanviettoon suomalaissotilaiden kanssa ja aika kuluukin rattoisasti kuunnellessa, mitä kaikkea leirissä puuhataan ja mitä sen ympäristössä tapahtuu.

Ilta menee nopeasti ja paikka sulkeutuu n. klo 23.00. Käymme vielä suomalaisten kutsumina ”jatkobriiffauksessa” saunalla ja sitten kömmimme nukkumaan.

Torstain tietopaketti. 

Herätys on klo 7.00 ja suihkun kautta valmistaudutaan aamupalalle. Päivän ohjelmaan on merkitty vierailu pohjoiseen, Kroatian rajan tuntumassa sijaitsevaan Brcko kylään. Vierailukohde on ns. LOT-talo, joka on yksi monista Suomalaisten vastuulla olevista tiedusteluyksiköistä Bosnia-Hertsegovinassa.

Tiedustelutehtävät, tässä tapauksessa, eivät tarkoita mitään salaperäisiä vakoilujuttuja tai päivänvaloa vieroksuvia toimintoja. Tietojen kerääminen on täydellisen avointa. Se on kyselyä ja keskustelua paikallisten kanssa, eri viestimien seuraamista ja kaiken kuullun ja nähdyn tulkintaa mahdollisten ongelmien ennaltaehkäisemiseksi.

Sovitusti ja jämäkästi, aamupalan ja matkavalmistelun jälkeen nousemme autoon klo 9.00. Kuljettajana on Mikko Maurio, joka on Kuusjärven Pasin tuttuja jo YK-palvelus ajoilta.

Ajamme ympäristöä tutkaillen vajaan kahden tunnin matkan Brckoon läpi kylien, joista ei tiedä milloin edellinen päättyy tai seuraava alkaa. Kyliä on peräjälkeen ja paljon. Matkan varrelta meille osoitetaan paikkoja ja rakennuksia, joiden historia sodan ajalta on verinen ja väkivaltainen.

LOT5-talolla.

Perillä meidät vastaanottaa paikan komentaja, Majuri Jussi Hokkanen (keskellä) ja luutnantti Teemu Montonen (oikealla). Hokkanen on siviilissä Lapin sotilasläänin esikunnan tietohallintopäällikkö ja Montonen Loimaalainen vanhempi konstaapeli.

Heidän kanssaan käymme talon läpi ja asetumme sen jälkeen yläkerran ”hermokeskukseen”, jossa Majuri Hokkanen pitää esitelmän heidän työstään ja sen tarkoituksesta. Talossa, joka on numero viisi, työskentelee useampi henkilö ja vähintään kahden on aina oltava paikalla. Komennuksella olevien työ ja vapaa-aika ovat pitkälti samassa tilassa ja talossa olemista, joten sosiaaliset kanssakäymistaidot on hyvä olla kunnossa.

Näissä hommissa ei sitten lähdetä lähikuppilaan rilluttelemaan jonkun tai minkään osapuolen (esim. Zerbit, Kroatit, Muslimit...) kanssa, jo uskottavuuden vuoksi. Yhteen suuntaan kun kumarrat niin toiseen jo pyllistät, se tiedetään. Kieli keskellä suuta mennään.


Todellista tietoa!

On valaisevaa kuulla asiantuntijoita ja yrittää ymmärtää, mitä tässä maassa on tapahtunut ja miksi? Mikä on Unifil-joukkojen tehtävä? Miten tilanne Balkanilla olisi jälleen sinä tilassa, että siellä asuvat ihmiset, uskonnosta tai kansallisuudesta riippumatta, tulisivat toimeen keskenään ja niin, ettei ulkopuolisten valvovaa katsetta enää tarvittaisi? Voi olla ettei koskaan, mutta siihen on pyrkimys.

Kuulemme nykyisestä, rauhallisesta yleistilanteesta, jonka taustalla kuitenkin esim. metsästysseurat saattavat olla jopa 800 miehen vahvuisia, organisoituja joukkoja. Miinoitus maassa ja sen rajoilla on niin pitkälle vietyä, että kaiken purkaminen kestää 60-100 vuotta! Ajattelun aihetta antaa myös tieto siitä, että koko maa on niin miinoitettu, että ei ole mitään asiaa poistua ajoteiltä teiden viereiseen maastoon. Marjastus tai sienien keruu ei siis tule kysymykseen! Tai jos vastaantuleva auto selvästi tulee päälle, niin harkittavaksi jää, kumpi on pahempi, väistää vai ajaa päin. Pelottavaa.

Kuitenkin maanosan tilanne on yleisesti ottaen rauhallinen ja toiveita antava. Parituntinen esitelmä on mieleen jäävä ja paljonpuhuva kokemus.

Kahvittelemme vielä isäntiemme johdolla ja lähdemme paluumatkalle uusin miettein.

 

 

 

 

 

Neekeribaari.

No eihän se paikka oikeasti ole tuon niminen! Seinällä olevan, moniselitteisen, logon perusteella ravintola kuitenkin kulkee suomalaisten suussa tuolla nimellä. Oikeaa nimeä monet tuskin edes tietävät. Koska paikka on kuulu hyvästä ruoastaan ja tuhdeista pihveistään, emme hangoittele vastaan vaan menemme sinne syömään. Emmekä pety! Lasi punaviiniä pihvin kyytipojaksi ja ruoka maittaa. Eikä ole kallista.

Hämärä on jo laskeutumassa Baltian maille, kun lähdemme leiriä kohti. Paluumatka menee nyt pihviä ja kaikkea kuultua sulatellessa.

Olemme takaisin leirissä klo 16.40 tienoilla ja lähdemme vielä kävellen vajaan kilometrin päässä sijaitseviin PX-myymälöihin, joista toinen on tanskalaisten pitämä ja toinen ruotsalaisten. Tukikohdan alueella sijaitsevissa kaupoissa myydään kaikkea korujen, hajuvesien, ruoan, alkoholijuomien ja elektroniikan väliltä.

Ostelemme tuliaisia vaimoille, tyttöystäville ja lapsille. Palattuamme majoitustiloihin onkin aika lähteä jälleen saunaan. Illan tullen kuullaan vielä historiallisia rahinoita, sodanaikaisia suomi äänitteitä ja lauletaan muutamat isänmaalliset marssilaulut ennen nukkumaan menoa.

Tuzla.

Päivän ohjelmassa lukee; Tutustumiskäynti Tuzlaan. Kaupunki on väkiluvultaan melko tarkkaan Oulua vastaava, n. 130 000 asukkaallaan.

Lähtö on jälleen sotilaallisen täsmällisesti klo 9.00. Matkaoppaana ja kuljettajana toimii suomalainen pastori, Petri Määttä. Autoon nousevat myös Tapsa Eriksson ja mainioksi panhuilu imitaattoriksi paljastuva, uusi tuttavuus, Jouni Siikki. Tapsan kanssa sovittiin jo tuloiltana, että käydään kaupungin ainoassa musiikkiliikkeessä katsomassa, josko löytäisimme sieltä keikalle putkivahvarin, jonka voisi vuokrata.

Jenkeillä on ollut omassa leirissään vaikka mitä soittolaitteita, mutta toiveikkaat tiedustelut edellispäivänä eivät tuottaneet tulosta. Joukkojen pienenemisen myötä soittokalusto on myös lähtenyt maasta. Harmi. Kaikki mitä Leo Fenderin päähän pälkähti toteuttaa vahvistin osastolla, vuosina 1959-65, kelpaisi nyt ja aina! Vaikka uusintapainoksena, jos ei vanhaa löydy. Rest in peace, Leo.

Piispan jäljillä.

Kaupungissa on ensimmäisenä tutustumispaikkana keskeinen ortodoksikirkko, jota vastapäätä on komea Piispan residenssi (oikealla). Piispa ei ole uskaltanut isossa talossaan aikaa viettää, sillä hän on tuntenut olonsa uhatuksi tässä maanosassa. Niinpä rakennus ”makaa” tyhjillään. Pastori Määtällä on kertoa omia näkemyksiään sodan ja vihanpidon syistä tai alkulähteistä. Vahvat kansallistunteet ja -identiteetit ovat ehkä uskontojakin vahvempi tekijä pitkällä aikajänteellä, sodan syitä etsittäessä.

 

Tarkkana pojat!

Kuuntelemme mielenkiinnolla ja siirrymme seuraavaksi kävellen Tuzlan vanhaan kaupunkiin. Lompakoista kiinni ja taskut itse tyhjiksi, kuuluu komento! Menemme vilkkaalle kaupankäynti alueelle, jossa voi vieras käsi käydä suorittamassa pikaisen inventaarion kulkijan taskuihin, ellei tämä ole hereillä.

Samanlaisia toreja ja tavarapaljoutta löytyy mistä tahansa suuremmasta kaupungista Euroopan laidoilta. Tarjolla ovat kaikki maailman merkkituotteet, ilman velvoittavia lisenssisopimuksia ja taatusti alkuperäisiä halvemmalla. Näiltä kauppakujilta löytyy selitys sille, miksi näissä köyhissäkin oloissa nuoret naiset ovat aina muotivaatteissa ja viimeisen päälle pukeutuneita. Emme löydä mitään ostettavaa tällä kertaa.

Bisnes ideoita idästä.

Väärentämisistä tai sopimuksista tulikin mieleen... Tietääköhän Pizza Hut pääkonttorillaan, että heillä on sivupiste myös tien varrella matkalla Tuzlasta Krckoon? Ainakaan alkuperäistä, kunnollista logoa tai kylttiä ei ole jaksettu yrittäjälle toimittaa. Hän on ihan itse punaisella tussilla joutunut sellaisen värkkäämään pahville tien varteen. Hauska näky keskellä korpisuoraa! No, sopikoot keskenään.

Toinen silmiinpistävä uutuustuote oli tarjolla levykaupoissa. Minkä tahansa artistin tuotanto, siis KOKO tuotanto, löytyi puristettuna yhdelle cd-levylle mp3-tallenteina. Tekstinkäsittelyohjelmalla näppärästi tehdyissä, monenkirjavissa kansissa, oli itäisen "tehtaan" jäljiltä hauskoja kömmähdyksiä nimissä, esim. Maddy Waters.

Veikkaukseni on, että Muddy Waters -vainaan perikunta jää tämän uutustuotteen osalta nuolemaan näppejään, kun muutamia euroja maksavien levyjen myyntitilityksiä hoidellaan. Moni muukin.

Muistomerkillä.

Petri Määttä johdattaa meidät seuraavaksi aukiolle, jossa sodan aikana v. -95, kuoli 71 ihmistä rakettiohjuksen jäljiltä. Menehtyneet olivat naisia, lapsia, vanhuksia, tavallisia ihmisiä. Vielä 150m päässä osumapaikasta osuma kylvi kuolemaa. Sota on julmaa.

Paikalle on tehty muistomerkki, jossa on mainittu kaikki osumassa kuolleet ihmiset. Nyttemmin aukio on kunnostettu ja sen ympäristö rakennuksineen näyttää olevan hyvässä kunnossa. Kerjäläisiä liikkuu vanhan kaupungin kaduilla paljon.

Erikoislaatuiseksi Tuzlan kaupungin tekee myös se, että kaupungin alla on valtava suolakaivos! Tuzla nimi juontuu turkinkielisestä sanasta tuz, joka tarkoittaa suolaa. Sortumisvaara monin paikoin on ilmeinen, koska maa kaupungin alla on käytännössä ontto.

Aukiolla on jopa iso näköalaikkuna maan alle, tyhjyyteen. Tosin ikkunasta ei lasiin tiivistyneen kosteuden vuoksi näe juuri mitään mainittavaa.

 

 

 

 

Transistori rules.

Menomatkalla musakauppaan poikkeamme vielä suuressa ostoskeskuksessa, josta löytyy kotiin viemisiä kohtuuhintaan. Mitään kunnollista kitaravahvistinta, ainakaan minun mielestä, ei musiikkiliikkeestä löydy ja unohdan nyt haaveet putkivahvarista. Mennään sillä mitä Tapsalla on, eli Fenderin transistorilla, kyllä sillä vetää.

Illalla muuten selviääkin, että oma vahvarini jäi sitten pyörimään karusellia Helsingin lentoasemalla, ääärrrrhhh!

Paluumatkan Panhuilu-kostaja!

Eikun paluumatkalle ja pian meitä jo viihdyttää aina sanavalmis panhuilumies, Jouni Siikki! Nauramme kyyneleet silmissä ja olemme liikuttavan yksimielisiä panhuilun antamasta panoksesta musiikkimaailmalle. Stingiä Panhuilulla! Kuin vesisateen huuhtelema vesiväriteos! Hi hiii hhiiiiii. Anteeksi.

Jenkkipizzaa.

Takaisin palatessa suunnistamme Eagle Camp Base -leirin jenkkien isännöimälle alueella. Nappaamme menomatkalla vielä valokuvan selkeäsanaisen kyltin alla! Ikään kuin pieneksi todisteeksi.

Olemme menossa jenkkien ruokalaan syömään pizzat. Pian on vatsa täynnä ja punkan pohja vetää vastustamattomasti puoleensa ja päiväunille, kun palaamme tupiimme.

Soundcheck ja… saunaan!

Monitoimisuudestaan palkittu Tapsa on roudannut jo edellispäivänä kaikki PA-kamat ja soittolaitteet messiin, joten meillä on helppo tehtävä pistää oma osuutemme kuntoon illan keikka varten. Valot ja PA toimivat, ei mitään hätää. Tapsan kitaracombo on myös hyvä. Olenko vain ennakkoluuloinen, vanhan liiton mies?! Käymme vielä tunnin verran biisejä läpi "stunttifonistin", Pasin kanssa.

Sitten jälleen Suomi-sauna kutsuu. Keikka illalla on määrätty alkavaksi klo 21.00 ja loppuvaksi viimeistään 23.30. Tarkat ajat, koska mainokset keikoista on jaettu muiden maiden leireihin ja odotettavissa on kansainvälistä kuulijakuntaa. Illalla paikalla on väkeä todistettavasti ainakin Itävallasta, USAsta, Ruotsista, Norjasta, Eestistä ja Irlannista. Muutama sotilaista on naisia. Suomalaisia naissotilaita on Bosniassa 8, joten ihan ruuhkaksi asti heitä ei vielä ole.

Thin Lizzy rules!

Illan keikka ja musiikki tuntuu uppoavan hyvin kuulijakuntaan, jolla on lauantaina kuitenkin vielä työpäivä. Irlantilaisiin keikka teki niin syvän vaikutuksen, että on lähdettävä heidän mukaansa jatkamaan illanviettoa, pitämään puheita ja kohottamaan maljoja ystävyydelle ja musiikille. Ja niinhän me lähdemme. Muistelemme Irlantilaisia artisteja vuosien varrelta, Gallagheria ja Lynotia ei voinut ohittaa.


 

Lauantaissa on lähdön tunnelmaa.

Koska erityistä ohjelmaa ei ole lauantaille varattuna, nukumme aamulla normaalia pitempään. Uni on tarpeen, koska seuraavana yönä, keikan jälkeen klo 03.00, on edessä lähtö kotiin. Autolla mennään Sarajevoon, josta lähtee lento Itävallan kautta Suomeen, lähtöaika Sarajevosta 07.50.

Pyörimme aamupalan jälkeen vielä PXin kaupoissa tuliaisostosten kimpussa. Käymme aikamme kuluksi toimistorakennuksessa jututtamassa työtehtävissä olevia sotilaita. Koska on kotiuttamisjuhla, niin tunnelmaa päätetään kohottaa jo iltapäivällä klo 16.00 alkaen Dr. Feelgood - konserttitaltioinnilla ja tietysti saunoen! Kiitos kutsusta! Itse juhla clubilla alkaa klo 18.00 ja tilaisuudessa kotiutettavia suomalaissotilaita on yhteensä 104.

Dr. Feelgood rules! 

Klo 16.00 pintaan alkaa kotiutettavilla olla jo asiallinen meininki päällä. Menemme ajallaan sovittuun parakkiin ja saman tien saadaan kylmät oluet jokaiselle käteen ja konsertti pyörähtää käyntiin! Hemmetti, Dr. Feelgood oli kova bändi, kun Wilko Johnson oli vielä kitarassa. Bändillä on persoonallinen tyyli ja hyvä soundi. Toimi homma vielä senkin jälkeen, ei sillä. John Mayon aikainen live levy tulee erityisesti mieleen. Konsertti loppuu aikanaan ja arvaatte kai… Menemme saunaan, kyllä!

Juodaan Guinness ja whisky. 

Ennen iltajuhlaa piipahdamme vielä pikaisesti Irlantilaisten omalla clubilla. Eihän sitä voi jättää väliin, kun he meidät sinne kutsuivat. Paikka löytyy ja edellisiltana tutuksi tulleet, iloiset veikot, kantavat Guinnesiä pöytään viskin kanssa. Hold it man! Ok, nämä otetaan, mutta meillä on vielä työt tekemättä, joten ei läträtä liikaa. Irlantilaiset lupaavat olla paikalla kun soitto alkaa. See you!


 

Kotiuttamisjuhla.

Palaamme clubille, jossa ruokatarjonta juhlan kunniaksi on tyrmäävän hyvää. Pitää oikein varoa, ettei vedä liikaa syömisiä(kin!) ennen keikkaa. Se on ainaista säätämistä näissä hommissa, söi tai joi!

Juhlallisuudet ovat alkaneet ja komentaja, eversti Marko Ekström, jakaa tunnustukset ja huomionosoitukset. Viimeisenä me bändin jäsenet, Pasi Kuusjärvi mukaan lukien, saamme myös omat muistolaattamme Bosnian reissusta. Vastalahjana luovutamme komentajalle Marttiinin puukkotehtaan näyttävän juhlapuukon. Ekström kiittää ja me kiitämme Pepen pitämällä pienellä puheella. Muistettava ja sanoisinko… koskettava hetki bändin jätkille! Kiitos.

Get on!

Juhlallisuuksien jälkeen on aika alkaa töihin ja pyöräyttää soitto käyntiin. Toisen setin lopussa otetaan ohjelmistoon pari kotoisaa Hurriganes -biisiä ja lavalle nousee Erikssonin Tapsa soittamaan kitaraa ja Siikki vetää vielä panhuilu parodiaa. Toimii! Meillä on hyvä meininki ja niin tuntuu olevan yleisölläkin. Jenkkikomentaja on innoissaan Suomalaisesta ”juurihoidosta”.

Kotiinpaluun tunnelma alkaa olla käsillä, meillä ja kotiutettavilla, kun keikan jälkeen istahdamme vielä "jatkobriifauksessa".

Show must go home, again…

Kolmelta yöllä on lähtö kohti Sarajevoa. Hyvästit on jätetty ja untakin on osa porukasta kerinnyt saada tunnin-pari. Autoon lähtee myös Tuomas Lahdelma, joka menee työkomennukselle Suomeen kolmeksi päiväksi. Torkumme puoliunessa autossa, joka etenee pimeää ja sumuista tietä reilun parin tunnin matkan Sarajevoon. Matkaa on vain 80km, mutta kapeat tiet ja sumu hidastavat matkantekoa ja aikaa pitää varata reilusti.

Sumuinen, savuinen Sarajevo.

Lentokentän ilmoitustaulu kertoo, että Wienin lento on peruttu. Hemmetti! Austrian Airlanes -tiskille puolijuoksua jonottamaan uusia lentoja, emmekä me ole ainoat samalla asialla olevat. Tunnin kuluttua käsissämme on liput seuraavalle mahdolliselle lennolle, joka lähtee klo 14.30. Odottavan aika on pitkä. Nyt ei muuta kuin mustalaisleiri johonkin nurkkaan lentoasemaa ja kuudeksi tunniksi odottelemaan. Rakennus on täynnä matkustajia.

Tupakoitsijan oikeuksia polttaa missä itsekullakin huvittaa, ei ole tässä maankolkassa, millään muotoa vielä lähdetty rajoittamaan, joten astmaatikolla on edessä pitkä ja hengästyttävä päivä sisätiloissa. Lattian rajasssa ilma tuntuu kuitenkin olevan raikkaimmillaan, joten sinne vaan nöyrästi välillä vaaka-asentoon. Itse asiassa pienet päiväunet siinä tuli vetäistyä.

Puolen päivän aikaan on selvää, että kone ei tule nousemaan edes klo 14.30. Eihän se voi nousta, kun se ei ole laskeutunutkaan. Tarkemmin sanoen yksikään kone ei ole noussut tai laskeutunut, sumu on hernerokka-paksua, eikä ole luvassa mitään hyviä uutisia sään puolesta.

Kyytiä vailla.

Mitäs nyt tehdään?! Tuomas Lahdelma soittaa tukikohtaan, olisiko mahdollista saada kyyti Kroatian puolelle ja lähteä sieltä eteenpäin? Säätilanne Sarajevon kentällä tulisi tuskin muuttumaan seuraavanakaan aamuna, jos tänne jäädään odottamaan. Kotiinkin pitäisi päästä, työt odottavat. Ok. Auto Tuzlasta lähtee hakemaan meitä ja sillä mennään Kroatiaan, Zagrebin kaupunkiin. Kestää kuitenkin vähintään kolme tuntia, ennen kuin auto olisi paikanpäällä Sarajevossa. Ja matkaa Zagrebiin on suunnilleen 500 kilometriä. Tästä tuli pitkä kotimatka. Vielä kerran tiskille vaihtamaan liput, jonotus ei kestä nyt kuin puoli tuntia.

 

 

Taksi vie ja taksi tuo.

Päätämme lähteä Sarajevon kaupunkiin, kolme tuntia käyntiin keskustassa riittää. Kenttä ei ole kaukana kaupungista. Koska mitään matkatavaroita ei turvallisuussyistä saa jättää lentokentälle, otamme kaksi taksia ja kaikki matkatavarat mukaan. Hyppäämme kyytiin ja perävilkkaan kohti keskustaa ja panimo-ruokalaa, joka hyväksi ruokapaikaksi tiedetään paikallisten taholta. Taksit laskeutuvat kukkuloiden ympäröimän Sarajevon keskustaa kohti. Sarajevo on tosiaan, silmiinpistävästi, kukkuloiden ympäröimä kaupunki, joka laskeutuu laaksoon aina vain syvemmälle ja kohti keskustaa. Sodan aikana kaupunkia oli helppo moukaroida ylhäältä kukkuloilta. Piiritys ja tulitus kestivätkin n. kolme vuotta, vuosina -92 – 95. Jäljet ovat vieläkin luettavissa rakennusten seiniltä, vaikka jälleenrakennustyötä on tehty jo kohta kymmenen vuotta.

Pysähdymme ihmeellisen pitkän matkan jälkeen ravintolan eteen ja hinnaksi kuski kertoo yhteensä 30 euroa. Tuntuu kalliilta. Ihmettelemme kuskille asiaa, mutta emme jää väittelemään. Takaisin palatessa homman juoni selviää. Meitä kusetettiin, paluukyyti kahdella taksilla maksoi vain 13 euroa. Niinpä. Ei se mitään, ruoka on hyvää ja olut palan painikkeena ainakin yhtä hyvää.

Palaamme lentokentälle vasta klo 16.40, koska väliaikatieto kertoo kuljetuksen olevan tunnin verran myöhässä alkuperäisestä suunnitelmasta, sankan sumun hidastaman liikenteen vuoksi. Aikaa kulutetaan ruokapaikassa, mikään ei innosta palaamaan liian aikaisin ja jonottamaan uudestaan matkalaukkujen kanssa metallinpaljastimien läpi, täpötäyteen ja savuiseen lentokenttä rakennukseen odottelemaan.

Kuljetus parasta A-luokkaa!

Kentällä meitä jo odottaa jo n. 50 paikkainen, täyspitkä linja-auto ja sen kuljettajat Teemu Pircklen ja Jarno Kantonen. Pientä sadattelua aiheuttaa se, ettei autoa saatu komennettua lähempää, vaikka sellainen olisi ehkä ollut mahdollista. Kuljettajilla on edessään pitkä päivä. Kamppeet autoon ja menoksi. Sumu on sankka ja vauhti sen mukainen. Liikkeelle päästään klo 17.00.


 

Banja Luca.

Linja-autossa on siis tilaa, täysikokoinen bussi yhdeksälle miehelle. Sumussa eteneminen pitää meidätkin virkeänä, kuskeista puhumattakaan. Bosnian tiet ovat myös heikkokuntoisia Kroatiaan verrattuna, kertovat kuljettajamme. Kroatia irtosi sodan melskeistä ajoissa ja on ehtinyt rakentaa maansa ja tieverkostonsa huomattavasti parempaan kuntoon.

Bosnian puolella ajokulttuuri on myös ronskimpaa ja jopa ajovalojen käyttö satunnaista. Mentaliteetti tuntuu olevan, että jos se kohdalle sattuu, niin se on sitten niin määrätty, ei siinä valoja tarvita. Olen eri mieltä!

Matka etenee kuitenkin. Saavumme Banja Luca nimiseen paikkaan ja löydämme tien varrelta houkuttelevan näköisen tavernan. Kello on 19.30 ja nälkä taas.

Poreilua.

Hyvän ruoan jälkeen on mukavampi jatkaa matkaa. Autosta löytyy Hurriganes 25 Golden Greats – cd ja se jämähtää tukevasti soittimen sisälle pyörimään, repeat -nappulan käskyttämänä!Ganes/Järvinen -alkutuotanto on kovaa kamaa ja se poreilee yhä. Tapsan mukaan laittamat jääkaappikylmät oluet poreilevat yhtä lailla yön pimeydessä, kun Järvinen vetää jälleen kerran True Fine Mama –sooloa, nyt jo Kroatian baanalla. Kuusjärven Pasin ja Pepen kanssa nyökkäämme hyväksyvästi. Asiaa!

 

 

Hotelliin yöksi.

Matkaväsymys painaa, vaikka Kroatian moottoritiet tuntuvat taivaalliselta Bosnian rajapyykin jälkeen. Luotisuoraa moottoritietä kohti hotellia, jossa kunnon sänky jo odottaa. Hotellille saavutaan pienen sivutiellä suoritetun sompailun jälkeen kello 02.00. Sarajevosta matka kesti 9 tuntia. Kirjaudumme sisään ja menemme nukkumaan. Väsyttää pirusti ja herätys on jo seitsemän pintaan.

Lentokentälle jälleen.

Nopeasti tehtyjen aamutoimien ja aamupalan jälkeen siirrymme lentokentälle. Lufthansan kone Müncheniin lähtee 9.20. Sisäänkirjautumisessa virkailija toteaa, että kone on jo melkein täynnä! Miten se voi olla?! Tiedustelun jälkeen ryhmästä vain viisi sopisi kyytiin. Kaksi jää rannalle ruikuttamaan. No voi sun …! Ei nyt oikein haluttaisi jäädä asemille pyöriskelemään.

Mikko ja Pasi K. jäävät vapaaehtoisina, heillä ei ole sovittuja menoja Suomessa. Näin tehdään. Mutta hetkinen! Hän väittää, ettei meillä ole lippuja, olemme ylimääräisiä koneessa! Kaiken piti olla kunnossa, hänellä on meidän matkaselvityslaput, jossa ovat lennot ja tiedot. Muistan nyt jotain ja kaivan taskusta vielä yhden, Sarajevosta saamani, käsinkirjoitetun paperin. Maybe this? Yes, no problem! You HAVE tickets! Helpotuksen huokaus!

Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan...

Saman tien, kun sisään kirjautuminen on tehty ja matkalaukut häipyvät liukuhihnalta näkymättömin, virkailija toteaa, että lentomme onkin peruuntunut. Lufthansan tiskiltä voitte tiedustella uusista lennoista. Ei kai sentään, onko näin!?

Mitäpä tuohon enää sanomaan, mennään vaan kipin kapin tiskille. Jonoa piisaa, mutta uudet lennot saadaan, nyt Frankfurtin kautta Suomeen. Lento lähtee jo 10.15. Ja siinä on myös tilaa kaikille. Jihuu!

Hemmetin kyytiä lähtöselvitykseen takaisin ja sitten juoksujalkaa portille, josta lento lähtee. Naisvirkailija käy vielä bussissa, ennen kuin se vie meidät koneelle. Valitettavasti matkatavarat eivät ehdi kyytiin, vaan tulevat perässä kun ehtivät, on sanoma lyhykäisyydessään. Ottakaa nämä tositteet, joiden perusteella voitte tehdä katoamisilmoituksen, mikäli matkatavarat eivät saavu Suomeen kohtuullisessa ajassa. Kiitos ja hyvä matkaa. En saanut mitään tositetta, muut saivat. No, kai ne sieltä tulee jos on tullakseen!

 

Ykkösluokan menoa.

Balsamia väsyneiden haavoihin, saamamme liput ovatkin ykkösluokassa! Ruhtinaalliset tilat ja ruokailu oikeilta astioilta, päivän lehdet ja lasillinen, pari hyvää punaviiniä! Eihän tämä niin vaikeaa ole!

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Helsingin lentoasemalla kaikki käy jo itsestään, jatkolennot lähtevät melkein välittömästi. Oulun kentällä minua odottaa jo kyyti ja tukevasti pakattu Fender Super Reverb, joka kävi Hesassa kääntymässä.

Paluumatkaan meni kaksi vuorokautta, mutta meininki oli hyvä ja kun matkatavaratkin kotiutuivat seuraavana päivänä, ei voi valittaa enää mistään. Hemmetin hyvä kokemus tämä reissu!

Keikka on, siis edelleenkin, aina keikka ja tämä aivan poikkeuksellinen. Bändin oma, kuuden päivän leirikoulu tai kertausharjoitus! Miten vain.

Wristshakers Kiittää ja Kumartaa kaikkia Bosniassa tapaamiansa ihmisiä!

Kepa